Joten ajattelin jakaa teille meidän rakkaustarinamme, elämäni joka on mullistunut täysin. Voin rehellisesti sanoa, ennen kuin aloimme Aksun kanssa seurustelemaan, ei minulla ollut hajuakaan mitä rakkaus todellisuudessa on, rakkaus jotain toista kohtaan, muutakin kuin omaa äitiään ja perhettä hih. Luulin tietäväni mitä se on, mutta se olikin jotain suurempaa. Se on sitä, että voi olla täysin oma itsensä, ja toinen hyväksyy sinut silti. Sitä, että toisen oltua poissa vain muutaman tunnin, vaikka olisikin ollut jo aika kauan yhdessä, niin se ikävä vaan on aina suurempi, eikä se laimene. Sitä, kun tietää että toinen on se puuttuva palanen, ja ymmärtää mitä haluat sanoa pelkästä elekielestä, ilmeestä tai kosketuksesta. Oon niin pehmentynyt vuoden aikana, ennen en pitänyt kovinkaan paljoa mistään lässynlää romanttisista jutuista, kuin kohtuudella. Nyt meidän elämämme on sitä lähes joka päivä. Välillä huomaan, etten osaa puhua Aksulle enää oikein normaalisti, vaan lässytän ja höpötän niitä näitä. Ei, meidän elämämme ei kuitenkaan ole leijailua pilvenreunoilla täysin aina. Rakkauteen kuuluu, myös riitely ja se että välillä päästellään paineita. Mutta rakkaus kestää sen, ja siihen kuuluu niin onnen, kuin surun tunteet välillä.
Meidän tarinamme alkoi jo paljon, ennenkuin seurustelemaan alettiin. Mutta se eteni aika hitaasti, ja hyvä niin toisaalta. Pari vuotta sitten, kun olin paljon nuorempi, muistan että viestiteltiin silloin ensimmäisiä kertoja, mutta ne olivat vain satunnaisia kertoja, silloin ei ollut todellakaan aavistusta mihin se johtaisi. Aksu joskus pyyti minua viereensä nukkumaan, tai jotain muuta. Ei mitään sen vakavampaa, koska ajatus molemmilta tuntui kumminkin täysin mahdottomalta siinä elämäntilanteessa. Viestejä tuli, aina sillointällöin. Moikattiin, kun nähtiin. Kumpikaan ei kertonut siitä kenellekkään, se oli vain hassua ja epätodellsita. Noin puolitoista vuotta sitten, Aksun lähdettyä armeijaan alkoi viestittelyä olla jo useammin, viikottain, myöhemmin päivittäin. Muistan, kuinka vatsassa aina leijui tuhat parvi perhosia, kun sain Aksulta jonkun viestin, tai kuinka mietin aina pääni puhki mitä voin kirjoittaa, ja niin edelleen. Oltiin sovittu, että pidetään se vain sellaisena. Ei mitään vakavaa, jutellaan, voidaan ehkä nähdä muttei enempää. Jossain vaiheessa kuitenkin, kun Aksu päivittäin intistä laitteli viestiä, meni se jo hieman vakavampaan suuntaa, silti kumpikin oli vapaa ja sai tehdä mitä huvitti. Olin onnellinen, vaikka mitään vakavaa ei ollut, mutta silti oli aina kiva, kun oli joku joka muisti aina sillointällöin.
Jossain vaiheessa tapahtui muutos, tiet erkani hetkeksi, mutta siitä en halua puhua. Oli päiviä, etten voinut sietää Aksua, olisin halunnut vaan unohtaa hänet, ja olin kylmä häntä kohtaan. Ajattelin, etten enää päästä ketään lähelleni, vaan haluan olla yksin. Niin olisi helpompi, tunteet sekoittaa aina kaiken. No eipä aikaakaan, vierähti vain muutama hassu viikko ja olimme taas paljon yhteyksissä, kumpikin halusi silti jatkaa sitä pientä mitä oli ollut jo aikaisemmin, vaikka vielä tässäkään vaiheessa meillä ei mitään erikoista ollut, kumpikin vapaita.
Kuukaudet kuluin ja sama meno jatkui. Kunnes kesäkuussa rohkenin ja ostin Aksulle Nomination- rannekkeen. Ajattelin, että haluan antaa hänelle jonkun muiston meistä, ja niistä ajoista mitä oli ollut, vaikkei mitään vakavaa koskaan tulisi olemaankaan. Halusin, ettei hän unohda minua koskaan ja niitä hetkiä mitä olimme yhdessä kokeneet. Mietin kyllä epäröiden, voinko antaa sitä hänelle, mutta onneksi rohkenin. Aksu oli aivan myyty tästä, ja on pitänyt korua ranteessaan taukoamatta, jo yli vuoden. Tirautettiin molemmat muutama kyynel, se hetki oli niin hieno silloin.
Kesäkuun lopussa se sitten tapahtui, juttumme syveni entisestään. Menin ensimmäistä kertaa käymään Aksun kotona niin, että hän esitteli minut hänen vanhemmilleen, se oli niin jännää, muistan sen päivän vieläkin, kuin eilisen.
Aksu pääsi intistä pois heinäkuun kuudentena päivänä, jolloin minun piti lähteä Joensuuhun ohjaajaksi Ortodoksi nuorten kriparille. Leiri kesti 10 päivää, kun kuudes päivä oli perjantai, näin Aksua vikan kerran maanantaina, ennenkuin hän lähti vielä muutamaksi päiväksi inttiin ennen lopullista vapautumista, ja perjantaina emme kerenneet enää nähdä. Joten olimme erossa noin pariviikkoa, ja se aika tuntui ikuisuudelta. Se on pisin aika minkä olemme olleet erossa, koko seurustelusuhteemme ajan.
Vaikka juttumme oli jo vakavaa, kesäkuussa emme olleet virallistaneet niin sanotusti oikein sitä. Halusimme saada itsellemme jonkun vuosipäivän, ja päätimme sijoittaa sen heinäkuuhun. Jota voimme sitten juhlia aina jatkossa.
Asuimme molemmat nuina aikoina kotipaikkakunnallamme, mutta minä muutin syksyllä Jyväskylään ja lähdin opiskelemaan. Aksu jäi Konnevedelle, koska hänellä oli töitä siellä. Noin puolivuotta asuttuani yksin, Aksu muutti kanssani Jyväskylään, saatuaan sieltä töitä. Olemme asuneet yhdessä siis nyt noin puolivuotta. Elämä arkena on yhtä juhlaa.
<3
Aksun kanssa voin olla täysin oma itseni, eikä se ikinä väheksy mua. Voin olla sen seurassa, enemmän oma itseni, kuin koskaan kenenkään muun, edes muiden ystävien. Aksu on rehellisesti sanottuna mun paraskaveri<3 Se joka pitää musta huolta, tietää aina jos mulla on jokin vialla, tietää miten minut saa lepyteltyä, tai suuttumaan. Milloin olen oikeasti vihainen, ja milloin yritän vain esittää.
Muistan kuinka pienenä haaveilin, ja mietin mikä minussa on vikana, kun kaikilla muilla on poikaystävä, muttei minulla. Olen oikeastaan aika helpottunut, ettei minun tarvinnut kokeilla monia seurustelusuhteita, vaan odotin ja löysin sen oikean. Se jota olin odottanut.
Oon niin onnellinen, niin rakastunut<3
Sinut ja Aleksin tuntien, oon niin onnellinen teidän puolesta <3
VastaaPoistaVoi, ihana kuulla! Minä olen kovin onnellinen, suuret kiitokset<3 Tekin Santerin kans ootte ihailtava pari :)
Poista