Pidä kiinni lujaa.

                           "Ystävyys joka kuolee, ei ole koskaan syttynytkään"

Nyt yksin ollessani olen voinut miettiä paljon asioita, ehkä liikaakin ja saanut niistä vain ahdistavan mielen itselleni. Muistan kuinka muutama vuosi taaksepäin olin elämäniloa täynnä oleva tyttö, aina menossa joka paikkaan missä tapahtui ja missä oli ihmisiä. Vuoden jatkui samanlaisena vielä, olin hyvin iloinen ja elämänhaluinen ihminen. Mulla oli maailman parhaimmat ystävät, erityisesti yksi ystävä joka oli aina mun tukena. Tapahtui mitä tapahtui pääsin yli kaikesta, ystävieni tuen avulla. Niistä vaikeimmistakin ajoista, kun itsetuntoni oli huono, kun joku oli ollut taas ilkeä ja sanonut rumasti. Kun pappani menehtyi. Näin jatkui, kunnes viime syksynä muutin Jyväskylään. Muutin sinne itsekseni ja ainoa mitä mietin aina oli, kauanko on vielä että pääsen kotiin. Kauanko minun tarvitsee enää olla yksin, en halua enää. Siitä alkoi ns. syrjäytymiseni. Aina niin iloinen tyttö, muuttui. Viikonloput kuluivat enää poikaystävän kanssa ja kotona, ja ystävät unohtuivat ja niiden merkitys. Kului päiviä, viikkoja, kuukausia. Välillä havahtuen silloin, milloin olen edes silloista parasta ystävääni edes nähnyt, tai kuka minua on edes viimeksi jonnekkin pyytänyt. En syytä tästä ketään, sain itse aiheutettua tämän osaksi. Monien kuukausien yksin asumisen tulos, joka ilta itkukurkussa kotiin soittaen, ja yksin kämpällä teeveetä tuijottaen. Sosiaalinen elämäni oli mennyttä, olin menettänyt ne tärkeimmät ystäväni. Oli minulla vielä toki kavereita, ja muitakin ystäviä vielä. Kuitenkin usein viikonloppuisin suljeuduin kotiin, koska en uskaltanut mennä enää käymään missään, minulle aiheutettujen itsetuntopaineiden takia. En halunnut. Ajattelin aina olevani se porukan isoin tyttö, ja se " ruma-ankanpoikanen". Kului aikaa, ensimmäisenä huoli nousi poikaystävälleni ja perheelleni. He jotka näkivät minut päivittäin huomasivat ettei kaikki ollut kunnossa, mutta minä aina kielsin kaiken ja sanoin kaiken olevan hyvin ja kunnossa. Sairastuin. Sairauteni veti minut kuoreen, syrjäydyin muista, ajattelin olevan se huonoin. Päivät menivät usein urheillessa, lenkkeillen, ja kaloreitakin laskellen. -16kg laihempana, voin sanoa, että ei se tuonut onnea. Eikä se tuo sitä vieläkään. Pitäkää ihmiset kiinni ystävistä, ne ovat parasta perheen lisäksi. Onhan minulla poikaystäväni usein ajattelen, mutta mitä jos ei joku päivä enää olisikaan. Ei minulla olisi enää ystävääkään, kenelle voisin puhua. Ajatus, se ajatus on on niin pelottava, että siihen takertuu. Toisesta ihmisestä kohta tulee enemmänkin pakkomielle, ja jos sen menettää, on aivan hukassa.