Mua kutsutaan

Paljon puhuttu "Kutsu-Mua"- haaste on saanut paljon huomiota ja kommentteja, sekä tunteita pintaan mediassa. Itse ajattelin ensin, etten kyseiseen haasteeseen aio edes osallistua. Muutin kuitenkin mieleni. Aion jakaa mielipiteitäni asiasta, mutta hieman eritapaa. Olen puhunut asioista aiemmin blogissani, ja tuntuu että ehkäpä toistan itseäni, mutta. Omapa on blogini. Kertonee lienee jotain, että jo ennen kolmatta riviä, minulla on monet kyyneleet valuneet jo pitkin poskiani. Ja kuinka voimakkaita tunteita pääni sisällä myllertää ajatellessani tätä asiaa.

Haluaisin saada kiusaamisen todella loppumaan. Mutta kukaan ei voi yksin tehdä sitä. Ja vaikka siitä eroon päästäisiin pikkuhiljaa, tässä maapallolla ei tule koskaan rauhatonta aikaa olemaan. Aina täällä elää niitä pikkusieluja jotka elää muiden kustannuksella, eikä elääkseen omaa elämäänsä. Oma tarinani ja kokemukseni eivät tietenkään ole yhtä suurta koko luokkaa kuin monilla muilla, tiedän sen hyvin. En koskaan voi tietää miltä tuntuu, kun on vaikka koko elämänsä kiusattu. Mitä tapahtuu, kun se hallitsee elämää niin paljon, ettei ole enää edes halua elää. Ihmiset ovat susia toisilleen. Kuka loi heidät tänne. Vie paha pois, vie haluaisin sanoa.


Mutta. Itse asiaan. Muistelen aikaa jolloin olin se rämäpää. Kova puhumaan, niin kova, ettei muut suuvuoroja saaneet. Mielipiteitä sateli ovista ja ikkunoista, niin etteivät muut aina päässeet omiansa ilmaisemaan. Ääni kovempi, kuin mitä koulun yleisistä radioista saisi koskaan edes kuulumaan. Se kaikui varmasti talon päästä aina sinne toiseen saakka. Mutta minä olin minä. Olin ylpeä itsestäni ja vähät välitin mitä muut minusta ajattelivat. Olin rohkea. Tyttö jossa oli temperamenttia enemmän kuin kolmessa kylässä yhteensä.


Olin paljon mukana erilaisissa tapahtumissa, kerhoissa ja missä ikinä saattoikin. Olin aina innokas ja vapaaehtoinen ensimmäisten joukossa. Olen ollut mukana kerhoissa, suomen nuorten parlamenttiliitossa, josta pääsin eduskuntatalolle asti istuntosaliin muiden harvojen suomalaisten nuorten pariin.


Kauan jaksoin pysyä sitkeänä ja rohkeana ihmisenä, ehkäpä se nuorempana oli niin, ettei niihin edes niin kiinnittänyt huomiota. Kun kasvoin, alkoi teini-ikä. Ikä jolloin aloin hakea itseäni. Kysyä itseltäni kuka minä olen? Tyylini vaihteli aina lukuisia kertoja, koska en koskaan löytänyt sitä omaa tyyliäni. Aloin enemmän välittää ihmisten puheista ja takertua mitä ihmeellisimpiin lauseisiin, ja yhdistin että heti oli minusta kyse. Erästä nuoriso-ohjaajaakin kuulemma oli ärsyttänyt minun ylipirteä kovaääninen olemukseni välillä ja puhunut siitä muille nuorille? Mikä minussa on vikana usein mietin. Mikä siinä on, että ihminen joka alaa opiskelleena ei ymmärrä minua.


Yläasteaikoina aloin lihoa. Kuten en varmaan myöskään ole ensimmäinen jolle näin on käynyt varmastikaan uskoisin. Lihoin useita kiloja, varmaan kymmeniä. En edes itse sitä huomannut, koska se ei minua itseäni haitannut, olin silti pitkään vielä sinut kuitenkin itseni kanssa. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin enemmän ja enemmän pukeutua mustaan, peittääkseni aina vartaloni. Aloin kuulla myös paljon kommentteja ulkomuodostani. Jo aiemmin mainitut herjan heitot eivät minua ensin lannistaneet. Pysyin silti omana itsenäni ja annoin olla. Kuitenkin peruskoulun päätyttyä ongelmat alkoivat. Yksin muuttaminen, vieraaseen kaupunkiin sai kaikki asiat kääntymään. Aloin miettiä itseäni, monet illat yksin ollessa, vailla ystäviä mietin kaikkia niitä sanoja. Siitä niin rohkeasta ja uskaliaasta tytöstä tuli ujo, sisäänpäin kääntynyt yksinolija. Joka ei liikkunut missään ihmisten ilmoilla tai nähnyt ketään kuin viikonloppuisin. Halusin tehdä jotakin itselleni. Yksinollessa aloin käydä kaikkia muutamien vuosien sisällä saamiani haukkuja ja kommentteja itsestäni läpi ja itseinho alkoi. En pitänyt itsestäni ollenkaan. Siitä ilopilleristä, hieman pyöreästä tytöstä tuli kaloreita laskeva ihmisiä pelkäävä. Ensin laihdutus alkoi pienesti ja sitten se karkasikin käsistä. Tästä asiasta olen aiemminkin blogissani kirjoittanut tekstiä.


Hassua kuitenkin, vaikka olin laihtunut useita, kymmeniä kiloja aloin saamaan uudenlaisia kommentteja itsestäni. Tylsä, anorektikko, muodoton. Kuinka pahalta se tuntui. Olin kauan ollut yksinäinen ja saanut mielestäni itsestäni tehtyä "hyväksyttävämmän" ja saan kuulla kyseisiä kommentteja. Milloin on hyvä? Milloin minä sitten oikein edes kelpaan jos en koskaan. Miksei ihmiset enää nähneet minua sisältä, miksi he kiinnittivät niin paljon huomiota siihen miltä ulkoinen hapitukseni vaikutti. Ei sen pitäisi vaikuttaa mihinkään, mutta kyllä näköjään. Sen jälkeen minulla alkoi olla enää vain vähemmän ja vähemmän ystäviä. En jaksanut kommentteja tutuilta, puolitutuilta tai edes tuntemattomilta. Piilouduin aina, enkä liikkunut ihmisten ilmoilla. Olin aina kotona. Pian kävi niin, ettei minulla ollut enää yhtäkään kunnollista ystävyyssuhdetta elvytettävänä tai pidettävänä "hengissä" kaikki oli kuin häipynyt. Ystävistä oli tullut enää kavereita, ja kavereita hyvänpäivän tuttuja, hyvä jos kaupassa moikkasi. Olin niin yksinäinen. Olen yksinäinen vieläkin.


Voin sanoa rehellisesti, että kymmeniä kiloja painavampana, rämäpäänä, muiden ärsykkeenä välillä olin onnellisempi. Silti minulla oli enemmän ystäviä ja läheisiä ympärilläni, kuin nyt. Olin iloinen ja onnellinen, elämäniloa täynnä oleva tyttö. Kuinka säälittävältä ja turhauttavalta tuntuu edes ajatella, että tässä jo "aikuinen" nainen kirjoittelee elämästään ja siitä kuinka ei ole enää ystäviä. Kuinka usein sitä kaipaa, kun olisi joku jolle purkaa näitä ajatuksia. Kuka on siinä ja pysyy. En kuitenkaan kaikkia tarkoita tällä, mutta olen huomannut ketkä todellisia ystäviä on ja ketkä eivät. Kun minulla oli vaikeinta, työnsin luotani pois ihmisiä huomaamattani, joten he eivät voineet edes auttaa tai tietää missä mennään. Mutta ne, ne ihmiset jotka näkivät minua edes hieman useammin eivät koskaan kysyneet miten minulla menee, onko kaikki kunnossa. En voi syyttää tästä muita kuitenkaan, olisinhan voinut itsekin soittaa ja kertoa ettei kaikki ole hyvin. En kuitenkaan pystynyt ja sehän on jo mennyttä. Sen sanon vaan, että pitäkää ystävistänne kiinni.

Vielä edelleen törmään pahanpuhumiseen ja arvosteluun päivittäin ja haluaisin sulkea siltä korvani. Ja tiedän, kukaan meistä ei ole täydellinen. Jokainen sortuu samanlaiseen käytökseen joskus, muiden kiusaamiseen, arvosteluun tai syyttelyyn jopa päivittäin huomaamattaan edes sitä. Olen itsekin ollut sellainen,mennyt muiden mukana ja ollut samaa mieltä, koska ei uskaltanut silloin olla eri mieltä. Itse haluan muuttua rohkeammaksi ja tavata vielä upeita uusia tuttavuuksia ja saada kasvatettua uusia ystävyys-suhteita ympärille vielä jokunen päivä.


Halusin vain pitkällä purkautumisellani ja sanoillani kertoa kuinka pienetkin asiat voivat vaikuttaa toisen elämään niin suuresti. Älkää sanoko tai tehkö toiselle sellaista mitä , ette haluaisi teille itsellenne tehtävän. Itse olen antanut jo anteeksi, enkä jaksa kantaa kaunaa. Ehkä näin oli tarkoitettu.


                                  Pieni kuvakooste, kuinka minusta kasvoi tälläinen...

Tällähetkellä 

Flunssasta vielä toipumassa Vilma täältä kirjoittelee, hyvää yötä ja ihanaa alkanutta syksyä kaikille teille!

Rakkaita ihmisiä ja hyvää fiilistä

Viettelin viime viikonlopun ihanissa fiiliksissä.  Paljon mahtui kaikkea tuohon yhteen viikonloppuun, ylppäreitä, valmistujaisia, mutta myös minun synttärini. Mietin kauan pitäisinkö vai enkö ollenkaan, mutta lopulta päätin, että haluan edes muutamia läheisimpiä ystäviä kutsua paikalle viettämään ja juhlimaan aikuistumistani. Ihana oli huomata, että vaikka juhlia oli päivälle tuolle monia, niin silti synttäreitäni kokoontui viettämään sopiva joukko ja meillä oli niin mukavaa. Sain upeita lahjoja niin vierailta, vanhemmiltani, kuin muruseltakin. Kummempia kuvia erikseen lahjoista ei ole, mutta ehkäpä myöhemmin voisin niitä esitellä. Mutta vanhemmiltani ajokortin, telkkarin ja muun kaiken ihanan lisäksi sain Guessin rannekorun, joka sopii loistavasti viime vuonna saamani kaulakorun kanssa yhteen. Sen sijaan murunen oli päättänyt oikein panostaa, ja oli hommannut lahjakortin, jossa on lentoliput kahdelle Eurooppaan valitsemaani kohteeseen. En malta odottaa, että pääsemme pian lomalle, jonnekkin mistä olemme niin kauan haaveilleet. Mielessäni on käynyt lähtisimmekö rantalomalle esim. Bulgariaan tai kaupunkilomalle Pariisiin!


Mutta jos mikä harmittaa niin,että olin kameran akunkin täyteen ladannut, ja vieraiden ollessa en "muistanut" yhtäkään kuvaa napsaista! Aika meni niin nopeaan syödessä, seurustellessa ja pelaillessa, että pian kello olikin jo niin myöhä, että aloimme siirtyä pikkuhiljaa kokeilemaan miltä se yöelämä oikein vihdoin laillisesti oikein sitten tuntuukaan.

Valmistautumista iltaan! Mun rakas pitkä tukka on kotiutunut taas, johan sitä ikävä olikin, kun viimeksi noin vuosi sitten ollut noin pitkä tukka. 

Kävin huollattamassa perjantaina, ennen lauantain juhlia ripset taas kuntoon 5 viikon jälkeen, ja kyllä kelepasi! Olo tuntui taas niin "omalta". Ne on niin helpot, ja meikkiin menee n. 10 minuuttia aikaa jos sitäkään edes.

  Mustaa, mustaa ja mustaa.. Pitää kesän mittaan kaivella ja ostella myös niitä värikkäämpiäkin vaatteita esille!

Nyt mulla on ollut viikon mittainen loma breikki kaikesta koulusta, töistä ja loma vielä sunnuntaihin asti jatkuu. Mulla muutenkin on tosi rennot työvuorolistat nytten, ja juhannuksena pitkät vapaat. Ja nyt kelit vielä tuli sopivasti takaisin kotiin, helle kelepaa! Nämä lomapäivät viettelen kotona porukoideni luona maalla, täällä on niin ihanaa. Tänne olen juurtunut, ja ei musta kunnon kaupunkilaista koskaan taida pysyästi tullakkaan, kun juuret vetää kotikonnuille aina vaan enemmän ja enemmän.

Napapaitatyttö

Mä olen! Oon siis aivan täpinöissäni, kun kauppoihin on tullut vaikka kuinka nyt kesää lähestyttäessä napapaitoja. Viime kesänä jo aloin lämpenemään niille, mutta nyt vielä, kun niitä on niin monenlaisia ja mallisia, oon aivan hurmoksissani. Lämpimiä kesäkelejä siis todellakin odotellessa, kun saan shortsit tai hameen vetäistä jonkun päheen napapaidan kera. Oon myös onneissani siitä, että vihdoinkin olen "oppinut" käyttämään kesävaatteita ja eri vaatteita. Ennen peittosin vartaloni, jopa +25 asteen helteellä sukkahousuihin, farkkuihin ja muihin pitkiin housuihin. En halunnut kenenkään näkevän mun reisiä edes vahingossa, ja jos jotakin mekkoakin pidin, oli sukkahousut oltava aivan pakosti! Paljaalla iholla kuljeskelu, ei tullut kuuloonkaan. 

Vihasin myös mun käsivarsia, ja ihmeellistä kyyryselkääni. Pakko oli pukea bolero peittääkseni kädet tai valittava toppi siten, ettei se korostaisi selkääni, tai miesmäistä olomuotoani, joka minulle ennen ehkä tuppasi enemmän olemaan, ainakin leveistä hartioistani. 

Mitä te pidätte? Oletteko täysin tätä takaisin vuosikymmeniltä tullutta ilmiötä vastaan, vai alatteko itsekkin lämpenemään idealle? 

Kiireistä elämää kevään keskellä

Varoitus! Postaus saattaa sisältää yli-innokkaita aurinkoisia sporttikuvia. Vitsi vitsi. Mutta kävelimme viikolla satamaan nauttimaan ihanan aurinkoisesta säästä ja raikkaasta ulkoilmasta. Ihanaa tämän kaiken kiireen keskellä pysähtyä edes hetkeksi nauttimaan tuosta ilmasta, eikä joudu kököttämään kaiket päivät sisätiloissa, ja tyytyä ihailemaan ilmoja ikkunan kautta. Tämä kevät on ollut niin kiireinen, joten postauksetkin ovat jääneet vähemmälle. Joku karma kai sitten iski, kun valittelin välillä, että olisi mukava kun olisi jotakin tekemistäkin, mutta nyt sitä tuntuu välillä olevan likaakin. No mutta ei saa valittaa! Työstäni mä tykkään, mutta koulumotivaatio kaiken härdellin keskellä tuntuu välillä olevan hakusessa, kun kaikenmaailman verkkokursseja onkin pitänyt ottaa varsinaisen opiskelun ohelle, huh. Mun päivät lähinnä viime viikkoina ovat parhaimmillaan olleet sitä, että menen aamulla kouluun, juoksen sieltä autokouluun ja siitä vielä illaksi töihin. Ja nyt vielä tulevan viikon muuttaminen tämän kaiken keskellä päälle. Vaikka olo välillä onkin ollut stressaavaa, ja tuntuu ettei aika vaan millään riitäisi kaikkeen, niin tuo ilma saa jaksamaan. Jos ilma olisi sateinen ja synkkä, olisi varmaan myös mielikin. 

Mutta kuten äsken jo mainitsin, että muutto kaiken keskellä niin tosiaan. Muutamme siis ensiviikolla, tostaina. Vapunpäivänä, ja vapunaattona pitää edellinen asunto olla jo tyhjillään. Ihana päästä sisustamaan uutta isompaa asuntoa, mutta silti ehkä pienen pieni haikeus onkin. Minulla on nyt koko viikonloppu vapaata töistä, joten palaamme maanantaina Jyväskylään, siispä vietämme enää nykyisessä asunnossamme vaan kaksi kokonaista yötä, kuinka hassua. Se on kuitenkin ollut ensimmäinen yhteinen kotimme, ja 1,5 vuoden sisään mahtuu niin pieneen asuntoon paljon hyviä muistoja. 

                                            Töissä on niin mukavaa!

 Nyt kuitenkin toivottelen hyvää ja aurinkoista viikonloppua teille kaikille, nauttikaa näistä ihanista ilmoista!

Voittajaolo

Huh , taas on selvitty yhdestä flunssasta. En oo melkein koskaan kipeänä, ja monet mun tuttavat ja läheiset tän tietääkin. Harvoin tarvitsee siis koulusta ottaa vapaata sairastapauksien vuoksi. Onhan mulla toki joka vuotista nuhaa ja kurkkukipuja, ympärivuotta mutta ei sen pahempaa. No tiistai iltana se iski kuin salama, mun olo huononi ihan tunneissa ja yöllä en saanut nukuttua kuin puolen tunnin pätkiä. Ei kiitos enää, ei ainakaan seuraavaan kahteen vuoteen. Koska yleensä mulla tulee aina kahden vuoden välein, en tiedä mistä tämä johtuu. 41 tuntia sängyssä maaten ja sen jälkeinen ulkoilman haistelu oli mulle kuin lottovoitto, varsinkin kun kelit on ollut rakastelemisen arvoisia, kesä tulee! Tänään näin mun ihanaa ystävää Hennaa pitkästä aikaa, ihana oli vaihtaa kuulumisia. Nään mun Ortodoksiystäviä enää niin harvoin, että nautin joka hetkestä jonka saan viettää heidän kanssaan. Ja niille voin puhua juuri niistä, mistä muille ei voi. Uskonto yhdistää.

                     
                 Niin kaunista! Käytiin eilen satamassa pyörähtämässä, kun mun olo oli jo paranemaan päin.
Olen nähnyt muutamia jo vetelevän keskustan alueella päiväasikaan t-paitasillaan, huippua! kesäfiilis vaan nousee, vaikka itse en vielä teepaitasillani tuolla tarkenisi kuitenkaan.

PS. Me saatiin asunto, aivan unelma asunto meille niin huippua! Vihdoin päästään muuttamaan isompaan. Aivan miltei uuteen, saunalliseen kaksioon, jossa makuuhuoneesta parveke. Luksusta. Elämä hymyilee! 1.5 päästään muuttamaan sinne! Asuntopostausta luvassa sitten myöhemmin, kunhan ollaan kunnolla päästy muuttamaan ja asettumaan sinne. Sekä saatu se meidän näköiseksi. Ostoslistalla on sohvaa, mattoja, verhoja huhhuh!

Kevättä ilmassa

Kevät tulee ihan hurjaa vauhtia. Musta on ainakin aivan ihanaa, ettei miltei missään ole enää lunta. Toivotaan vaan ettei tulisi takapakkia ja se karmea takatalvi ja pyyhkisi tämän kevään tunteen pois. Pienenä muistan, kun kesää odotti aina kuin kuuta nousevaa, ja kevät tuntui niin pitkälle, kuin aika ei liikkuisi ollenkaan. Ja nyt taas tuntuu, että mihin nämä kaikki kuukaudet oikein häviääkään. Pienenä tosin oli helppoa, kun ei tarvinnut huolehtia kuin itsestään, että selviää aamuisin kouluun ja jaksaa sinnitellä siellä muutaman tunnin ja maanantaina toivoi jo kumpa olisi tiistai ja edes hieman lähempänä viikonloppua. Nyt vanhempana tuntuu ettei aina viikko riitä edes mihinkään. Kauhea stressi välillä koulun kanssa. Työharjoittelua, kurssivalintoja, kokeita sun muuta! Ja kuka sanoi, että amis on helppoa, siinä teille lukiolaiset. Yhtä pahaa raatamista kuin lukiossa, ellei pahempaa. Me nimittäin sekä opiskellaan, että tehdään fyysistä työtäkin. Että ei, siellä ei tosiaan aina pääse helpolla. Mutta sen puoleen ammattipuolesta tykkään ,koska kuitenkin melkein kaikki kurssit saa valita miltei itse oman jaksamisen ja mielenkiintojen mukaan. Ja huomenna minulla on ensimmäinen autokoulun tunti ja työtkin pikkuhiljaa alkavat joista kerron kohta hieman lisää. Eli paljon on kaikkea keväällä tehtävää, ja hulinaa varmasti riittää.


Mutta kuten äsken jo mainitsin, niin perjantaina sain tiedon, että sain töitä nyt varmasti, kuten jo aiemmassa postauksessa mainitsinkin! Teen tässä kevään mittaan satunnaisia vuoroja ja kesällä sitten enemmän kesätöiden ohella samassa paikassa. Ja tämä tietää rahaa, joka on loisto juttu munlaiselle pihiyden perikuvalle, joten nyt kun saan omia tuloja, ehkäpä joskus rohkenen niistä jotain itseenikin satsaamaan, enkä pidä niitä koristeena tililläni pyörimässä.


Suurin ilo tästä varmaan on myös se, että olen varmaan koko syksyn puhunut että etsimme isompaa asuntoa. No nyt on ollut hiljaisempaa alkuvuoden puolella, koska ei yksinkertaisesti vain ollut aikaa etsiä työharjoittelun ja Aksun töiden takia, koska molemmilla oli kokoajan niin kiirre. No nyt voin vihdoin ottaa itseäni niskasta kiinni enemmän, ja etsiä todella sitä uutta ihanaa isompaa asuntoa meille, vihdoin kun tiedän että pystyn itsekkin kustantamaan osan asumiskuluista huoletta. Olen vain niin nirsona ollut liikenteessä etsimässä ja katselemassa asuntoja, että vähän pitäisi ehkä karsiakkin kriteereistä. Haluaisin kuitenkin edelleen asunnon, joka tuntuisi kodilta, heti siellä käytyään ja päässäni alkaisi pyöriä miljoona eri ajatusta kuinka siellä voisin sisustaa ja saada siitä enemmän meidän näköisen kodin. Tämän hetkisessä asunnossamme ei ole miltei muita kuin minun tavaroitani, ja Aksulla lähinnä vaatteita ja jotain astioita, koska ei sinne yksinkertaisesti vaan ole mahtunut. Nyt siis asuntokiikarit päähän, ja todella etsimään!

           
             
Tässä muutama kuva eiliseltä, mutta nyt me lähdetään koirien kanssa lenkkeilemään!

Onnenkantamoisia

Mulla on nyt pitkästä aikaa niin hyvä olla. Niin onnellinen olo, että tekisi mieli levittää tätä kaikille. Oon oppinut nauttimaan pienistäkin asioista mun elämässä. Ja olemaan onnellinen niistä asioista mitä mulla on. Tänään kävin taas terveydenhoitajalla ja tsemppi on kova! Sain myös yllättävän puhelun, mikäli se on mahdollista voisin saada töitä nyt kevään mittaan työharjoittelupaikasta jossa olin nyt ja aikaisemmin syksyllä, jos saan aloittaa ennen kuin täytän 18v! I hope so! Se olisi niin loistava juttu etten kestä, nykypäivänä kun opiskelijoiden varsinkin on erittäin vaikea saada töitä ja nyt mulle sitä ihan tarjottiin?! Ja vielä huominen koulupäivä ja sitten alkaakin viikon hiihtoloma jota jo hehkutin. Ja tänään oli niin kirkas ja ihana keli, että tuli fiilis ja toivo, että kyllä se kesä vielä sieltä tulee. Hyvää hiihtolomaa kaikille joilla teillä sellainen on, minä ainakin itse aion nauttia kovinkin! hih! Loppuun ajattelin vielä laittaa muutamia asukuvia, joita saimme tänään otettua. 

Kevättä kohti

Ei mitään uutta eikä mitään ihmeellistä. Huomenna on viimeinen rutistus työharjoittelua, ja sitten sekin on ohitse. Tyytyväisin mielin sai taas sen kunnialla läpi, ja k3 napsahti! Tiistai ja keskiviikko on vapaata, ja vielä muutama hassu koulupäivä ja sitten olen niiiiiiiin lomalla. Pieni kevätahdistus tai odotus jo alkanut, olen nimittäin ajatellut että onhan mulla tässä vielä hyvin aikaa hoitaa kaikkia asioita, mm. autokoulu pitäisi aloittaa tai olisi järkevää ollut varmaan aloittaa jo, sekin yksinkertainen asia tuntuu vain niin pirun vaikealta valita. Jyväskylässä kun ei ole ihan yhtä tai kahta autokoulua vain enemmän, että mikä niistä. Pitkää pinnaa ainakin se opettaja minun kohdallani tulee tarvitsemaan, nimittäin ei mussa ole ripaustakaan rallikuskin verta, että vähän on hakusessa nippelit ja nappelit. Voi maailma.


Eilen mentiin viettämään iltaa Aksun, hänen siskonsa sekä miesystävänsä kanssa, heidän tuttavalleen. Ihana tutustua uusiin ihmisiin, varsinkin vielä ulkomaalaisiin! Tunnelma on aivan erilainen kuin suomalaisten kanssa, kun kohtaa. Uskaltaa olla vapautuneempi, suomalaiset tuppaa olemaan aina ensimmäiseksi ainakin kovin ujoja ja sisäänpäinkääntyneitä, onneksi nyt ei ollut sitä ongelmaa. Harmikseni vain minulta aina loppuu kesken illanviettojen ilta kuin kananlento, kun muut säntäävät baariin ja itse lähden kotia päin. No vielä muutama hassu kuukausi vain, ja itsekin pääsen mukaan, vaikka rehellisesti sanottuna en itseasiassa hirveämmin odota että täytän 18.Autokorttia kylläkin! Hyvät ja huonot puolensa aikuistumisessa. Mutta musta tuntuu ettei musta aikuista vielä pitään aikaan tule haha, ja joutuu vielä monen monta vuotta soittamaan äitille hätäpuheluita miten kukin asia hoidetaan ja miten tästä elämästä selvitään.

Ainoat oikeat

Otsikosta muutamat voisivat päätellä jo mitä kyseinen lause tarkoittaa. Kävimme viime viikolla vihdoin ja viimein katsomassa elokuvissa tuon kauan odottamani elokuvan "ainoat oikeat" koska viimein meillä oli siihen aikaa, kaiken tammikuun hössötyksen jälkeen ja työvuorommekin sattui hyvin, koska molemmat olimme aamussa. No mutta nyt itse asiaan. Monet pitävät suomalaista elokuvatuotantoa ja näyttelijöitä surkeina, joten jättävät suosiolla katsomatta kaikkia kotimaisia elokuvia. Minä itse taas rakastan niitä. Elokuva oli suhteellisen pitkä, kaksi tuntia ja toivoin, ettei se olisi loppunut vielä silloinkaan. Ainoat oikeat elokuvassa on kyse ihanasta rakkaustarinasta, jossa kohtalo on tehnyt hurjia temppuja, joita tapahtuu oikeassakin elämässä. Elokuvassa oli hyvin kuvattu juuri sitä, miten monille varmaan onkin saattanut käydä. Elät ensin kauan yksin ja sinkkuna, ja kun viimein löytyy joku, ei kiinnostuneita sinusta olisikaan enää vain se yksi ja ainoa. Vaan voi joutua suurien päätöksien eteen, jotka vaikuttavat koko sinun loppuelämääsi. Tässä vaiheessa on aina hyvä kuunnella sitä sydäntä, vaikka se satuttaisikin jotakin toista. Mutta toinen asia ja se tärkein jota halusin teille nyt jakaa, on se mikä ehkä vieläkin mieleenpainuvammin jäi mieleeni kyseisestä elokuvasta. Nimittäin ystävyys. Mietin monena iltana kuinka kateellinen olen elokuvan naisille heidän välisestä ystävyydestä, vaikka se olikin pelkkä elokuva, hah! Mutta se sai itselläni ainakin tunteet pintaan ja miettimään syvällisemmin asioita. Elokuvassa oli kolme naista, joiden ystävyyttäkin kuvattiin hyvin tarkasti ja erittäin hyvin. Kaikki kolme naista olivat täysin erilaisia, eri elämäntilanteissa ja eri persoonia. Silti heillä oli ystävyys joka kesti ja säilyi. Niin ihannoitavaa kenellä tällainen tilanne on aivan ihka oikeassa elämässä. Ystävyys on niin eriasia kuin kaveruus. Se on paljon enemmän ja se antaakin myös enemmän. Se on jotain jonka jokaisen tulisi saada kokea elämässään. Ystävä on henkilö kenelle voit soittaa, kun sinulla on vaikeaa, vaikkei olisi asiaa, kun olet erittäin iloinen, kun poika/tyttöystäväsi on pettänyt tai kun olet vahingossa iskenyt varatun miehen tai ajanut jalankulkijan yli. Ystävä on se kenelle voit kertoa KAIKKI. Asioita joita kukaan muu ei ymmärrä, asioita joita et voisi puhua edes sille omalle rakkaallesi. Minulla oli tällainen ystävä. Ja vaikka ystävät ajelehtisivat pois jotenkin elämästäsi, jotkut vaan jäävät mieleen. Nyt joku voisi kysy miten niin minulla oli ja miksei ole enää jos hän kerta oli kuin edellä mainittu ihminen. No vaikka luja ystävyys yleensä ja toivon mukaan säilyykin, toisilla läpi elämän kaikilla ei. Minä muutuin. Ystäväni yrityksistä huolimatta työnsin hänet pois, samoin kuin muita ihmisiä sairastuttuani. Olin elämäntilanteessa jossa en pystynyt päästämään enää edes parata ystävääni lähelle tai pääni sisälle. Olin niin sulkeutunut. Ihmiset jotka ovat joskus olleet samassa tilanteessa voivat ymmärtää tämän. Ja eihän kukaan voi väkisin auttaa tai yrittää olla enää elämässäsi jos et anna mitään vastakaikua. Tämän kyseisen asian takia on tullut itkettyä monet illat ja juuri nytkin parhaillaan..
Koska olen ollut aina sitä mieltä ja edelleen, että jokaiselle voi olla enemmän kuin se yksi ainoa oikea rakkaus ja elämänkumppani, mutta tosiystäviä ei. Tosiystäviä ei voi mennä etsimään baareista, sinkku-sivustoilta tai yrittää hurmata minihameilla. Ystävyys on jotain aivan muuta.


Tämä lause on sinulle, paras ystäväni. Toivon, että tulet lukemaan tämän tekstin ja vaikket tulisikaan toivon, että muut saisivat tästä itsellensä ajateltavaa. Mutta kun luet tämän, tunnistat itsesi tästä. Niin parhaat ystävät tekee, vaikka tekemisissä ei olisi pitkään aikaan ollutkaan. Kiitos kaikesta sinulle, minun naurava kulkuri. <3


Blogeja on monenlaisia, niin kuin kirjottajiakin. Minulle tämä on ollut tavallaan pieni henkireikä, johon olen voinut purkaa omia ajatuksia ja tuntemuksiani toisinaan. Tänään oli taas se hetki. Joten jos odotat, että kaikki blogit ovat täynnä pelkkiä yhteistyöhehkutuksia ja ihania aamupala kuvia, naama täydessä meikissä olet väärällä sivulla. Tämä on minun ja minun näköiseni ja sellaisena aikookin pysyä. Kiitos.

Hyytävä kylmyys arjen keskellä

Nämä pakkaset tulivat jotenkin aivan yllättäen, ei voi käsittää. Muistan kuinka ennen pakkasia pidin välillä vielä nahkatakkiakin helposti, ilman palelua ja nyt sen pitäminen tuntuu lähes mahdottomalta. No mutta nyt pääsee mun karvaturkkitakitkin käyttöön! Pitäisi napsia teille kuvia, miltä ne näyttävät päällä asukuvien muodossa, jos vain saan jonkun nappaamaan tällä viikolla. Meillä menee ainakin Aksun kanssa työvuorot ihan ristiin, itse olen aamussa ja Aksu illassa joten yhteistä aikaa kerkeämme viettämään vasta 22 jälkeen, ja silloin olen jo visusti villasukat jalassa peiton alla odottelemassa.

 

Kävin torstaina laitattamassa itselleni taas uudet räpsyttimet ja olen enemmän kuin tyytyväinen, ainakin vielä. Ennen mulle oli laitettu 14mm ja C-kaarevuus ja nyt mulle laitettiin vihdoin 16mm ja D-kaarevuutta, ooh! Nää on niin makeet. Pelottaa vaan kuinka kauan, koska onhan nämä nyt raskaammat kannateltavat omille ripsilleni, joten ennen minulla saattoi ripisenhuolto väli olla hyvinkin jopa 4-6 viikkoa, että miten nyt käy. Toivotaan ettei tipu aivan muutamassa viikossa, tai joutuu vaihtamaan taas lyhyempiin ripsiin. Nämä ovat vaan niin näyttävät, jotka ei välttämättä kuvastakaan käy hyvin ilme mitä luonnossa. Voi kumpa pysyisivät. Tälläkertaa timantteja ei laitettu koska juteltiin niin tiuhaan, ettei siinä tohinassa muistanut kumpikaan., ensi kerralla taas!

 

Millaisia kokemuksia teillä on ripisenpidennyksistä, olisi mukava kuulla mielipiteitä koska nämä aiheuttavat niin eriäviä mielipideitä loppupeleissä aina!

Mielestäni omat plussa ja miinus puolet tulevat tässä

 

+ plus

 

Aamuisin näyttää heti virkeämmältä, ja paremmalta

 

Aamuisin menee myös paljon vähemmän aikaa laittautumiseen, mulla ainakin! Ennen tuli sohittua kiirressä tosi usein ripsarilla silmään, ja se jos mikä ärsytti varskinkin jos kiire oli jo kova ja muutenkin laittautuminen on nopeampaa.

 

Näyttävät mielestäni kuvissa paremmilta, eikä saa hämäkäkkiripsiä aikaseksi.

 

Jos itkettää tai ulkona tuulee, ei käy kuin ripsareissa että valuisi pitkin poskia.

 

jaja paljon muuta!

 

- miinus

 

Vaikea välillä nukkua, kun ripsiä yrittää varoa.

 

Ei voi hangata silmiä, jota ennen rakastin jos vaikka unihiekkaa silmissä tai luomet kutiaa.

 

Omat ripsethän tässä aina saavat oman osuutensa, eli kärsivät jonkun verran. Toisilla enemmän, toisilla vähemmän.

 

Kun ripset ovat olleet jonkun aikaa, ärsyttää jos ei ole niin paljon enää jälellä ja tekisi mieli laittaa ripsaria.

 

 

 

 

Ripsienpidennyksistä todellakin voi saada näyttävät! Tulee vain löytää oikea ihminen joka osaa ne laittaa, tai sinulle sopivat ripset muutenkin. Kaikki eivät tietenkään halua näyttäviä, vaan enemmän luonnolliset.